Otsa-ohimolohkorappeuma ja otsalohkodementia

Otsa-ohimolohkorappeumaksi kutsutaan muistisairauksien ryhmään kuuluvaa tautiryhmää, johon luetaan useita eri kliinisiä tautikokonaisuuksia. Niistä yleisin on otsalohkodementia. Huomattavasti harvinaisempia ovat ohimolohkojen alueelle painottuvat semanttinen dementia ja etenevä sujumaton afasia, jotka johtavat vähitellen voimistuviin puheen ja kirjoittamisen sekä kasvojen ja esineiden tunnistamisen ongelmiin, mutta eivät niinkään muutoksiin käyttäytymisessä tai muistissa.

Mikä on otsalohkodementia?

Otsalohkodementia on työikäisten sairaus, johon sairastutaan tyypillisimmin 57-59 -vuotiaana. Vaihtelu tautiprosessin käynnistymisessä on kuitenkin merkittävä, alle 30-vuotiaasta 90-vuotiaaseen.

Sairaudessa otsalohkot ja ohimolohkojen etuosat vaurioituvat, mikä johtaa usein impulsiivisuuteen ja merkittäviin muutoksiin luonteessa. Otsalohkodementia on työikäisten toiseksi yleisin muistisairaus Alzheimerin taudin jälkeen, vaikka varsinaiset muistiongelmat ilmenevät vasta sairauden myöhäisemmässä vaiheessa.

Otsalohkodementiaan sairastuneen potilaan käyttäytyminen voi olla tyystin toisenlaista kuin ennen, pukeutuminen epäsiistiä ja hänellä voi ilmetä pakko-oireita. Liikennekäyttäytyminen muuttuu usein holtittomaksi ja ravitsemustottumukset voivat muuttua merkittävästi, esimerkiksi alkoholinkäyttö voi kasvaa runsaasti. Vuorokausirytmi menee monella sekaisin. Osalla potilaista sairaus ilmenee impulsiivisuuden sijaan voimakkaana apatisoitumisena, mikä johtaa helposti virheelliseen masennusdiagnoosiin.

Otsalohkodementian oireet

Otsalohkodementia tunnistettiin omaksi sairaudekseen vasta 1990-luvulla ja on edelleen diagnostisesti iso haaste. Se diagnosoidaan usein ensin virheellisesti Alzheimerin taudiksi tai psykiatriseksi sairaudeksi, kuten skitsofreniaksi, mikä johtaa sopimattomaan lääkitykseen ja oireiden pahenemiseen. On jopa mahdollista, että joidenkin Alzheimer-diagnoosin saaneiden potilaiden vakavat käytösoireet johtuvatkin otsalohkodementiasta. 

Otsalohkodementian diagnosointimenetelmät ovat kuitenkin kehittyneet huomattavasti viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Se on oleellista hoitojen kehittämisen kannalta.

Onko otsalohkodementia perinnöllinen?

Otsalohkodementia on vahvasti perinnöllinen sairaus. Jos ihminen kantaa taudin aiheuttavaa geenimutaatiota on riski taudin puhkeamiseen 100 prosenttia 90 ikävuoteen mennessä. Sairaus voi kuitenkin puhjeta myös ilman mutaatiota ja satunnainen eli muista kuin perinnöllisistä syistä aiheutuvaa sporadinen muoto on tavallisempi. Erilaiset geenimutaatiot voivat johtaa saman taudin syntymiseen, mutta toisaalta erityyppisiin tautimuutoksiin aivoissa. Se mikä lopulta laukaisee otsalohkodementian, on vielä hämärän peitossa.

Etenkin silloin kun kyseessä on sairauden satunnainen muoto, on edelleen vaikea varmasti diagnosoida, että kyseessä on juuri otsalohkodementia. Ainoa keino saada täysi varmuus ei-perinnöllisissä tautitapauksissa on neuropatologinen tutkimus kuoleman jälkeen.

Noin 15 prosentilla otsalohkodementiaa sairastavista on myös ALS-tauti. Heillä tauti johtaa hyvin nopeasti, vain muutamassa vuodessa menehtymiseen. Sekä ALS että otsalohkodementia ovat Suomessa muuta maailmaa yleisemmät, mikä johtuu geneettisestä eristäytyneisyydestämme.

Otsalohkodementian periytyminen ja sukulaisten riski sairastumiseen on monimutkaista. Siksi lähisukulaisille suositellaan perinnöllisyyslääkärin neuvontaa tilanteessa, jossa potilaalla todetaan tautia aiheuttava mutaatio. Vielä ei kuitenkaan ole keinoja vaikuttaa otsalohkodementian tai ALS-taudin puhkeamiseen, ja siksi Suomessa ei tehdä ennustavia geenitestejä.

Vaikka vanhemmalla olisi ollut otsalohkodementia, on perinnöllisenkin taudin kohdalla 50 prosentin mahdollisuus, että se ei puhkea seuraavassa polvessa. Toisaalta taudin puhkeamisikää ei voida geenitestillä ennustaa. Katsotaan, että tieto sairautta aiheuttavan geenin kantamisesta johtaisi vain turhaan epätietoisuuteen ja tuskaan lähipiirissä.

Onko otsalohkodementiaan parannuskeinoa?

Otsalohkodementiaan ei ole vielä olemassa parantavia lääkehoitoja. Tärkeintä on, että potilas, omaiset ja hoitava henkilökunta tietävät mistä on kyse: aivosairaudesta, eikä spontaanista persoonallisuuden muutoksesta. Kun diagnoosi on oikea, ei turhaan kokeilla hoitoja tai lääkkeitä, jotka saattavat jopa pahentaa oireita. Lisäksi pystytään huolehtimaan asianmukaisista sosiaalietuuksista ja tekemään oikeat ratkaisut esimerkiksi ajokortin suhteen.

Vaikka lääkehoitoa ei vielä ole, voidaan säännöllisellä päivärytmillä, liikunnalla ja muulla mielekkäällä tekemisellä vaikuttaa potilaan ja sitä kautta myös läheisten vointiin. Riittävä aktiivisuus potilaan arjessa on erittäin tärkeää.

Otsalohkodementiaan liittyy usein myös sairauksia, joita voidaan hoitaa. Esimerkiksi masennus on yleistä, ja sitä voidaan lievittää sekä lääkkein että lääkkeettömin hoitokeinoin.
Otsalohkodementia johtaa keskimäärin noin kahdeksassa vuodessa ensioireiden havaitsemisesta menehtymiseen. Osalla tauti etenee nopeammin, kun taas jotkut potilaat ovat elossa vielä 20 vuoden jälkeen.

Läheisten jaksamisen ja kuntoutuksen kannalta on tärkeää tunnistaa mikä käytöksessä johtuu sairaudesta, mikä jostain muusta. Taudinkuvassa on erittäin suurta vaihtelua, ja valitettavasti osalla potilaista persoonallisuus muuttuu hyvin haastavaksi. Toiset taas saattavat viettää pitkään varsin miellyttävääkin elämää. Laitoshoitovaihe tulee useimmiten vasta sairauden loppuvaiheessa

Miten otsalohkodementiaa tutkitaan?

Otsalohkodementiaa tutkitaan Suomessa Itä-Suomen ja Oulun yliopistoissa. Sairauden puhkeamissyyn selvittäminen ja riittävän varhainen taudin tunnistaminen ovat avainasemassa vaikuttavien hoitojen kehittämisessä. Siksi tutkimusta tehdään etenkin diagnostiikkaan ja tautimekanismien ymmärtämiseen liittyen. Tutkijat selvittävät myös millaisia muutoksia aivoissa sairaus aiheuttaa ja mihin biomarkkereihin eli ihmisistä kerättäviin erilaisiin näytteisiin muutokset liittyvät.

Suomalaiset verinäytteestä tehtävät tutkimukset ovat johtaneet kansainvälisesti mullistaviin tuloksiin: niiden avulla on selvitetty miten skitsofrenia ja otsalohkodementia voidaan erottaa toisistaan. Nykyisin tiedetään myös, että otsalohkodementia puhkeamiseen saattaa vaikuttaa tulehdus, jonka voimakkuus liittyy taudin etenemiseen. Lisäksi on tutkittu miten sairauden varhaisoireet eroavat siihen usein sekoittuvasta Alzheimerin taudista.

Uusi avaus ja lääkkeiden kehittämisen kannalta tärkeää on kantasolututkimus. Sen avulla voidaan solutasolla selvittää, mitä otsalohkodementiassa tapahtuu ja samalla löytää optimaalisia kohteita lääkehoidolle.

Brescian yliopistossa Italiassa kehitetty transkraniaalisen magneettisimulaation sovellus otsalohkodementiapotilaiden tutkimiseen ja muistioireista kärsivien potilaiden varhaisdiagnostiikkaan on myös erittäin tärkeä löytö, joka on mullistamassa muistisairauksien diagnostiikan. Lisäksi biomarkkeritutkimuksen uskotaan kehittyvän huomattavasti lähivuosina. 

Tällä hetkellä kansainvälisissä kliinisissä kokeissa testataan otsalohkodementian aiheuttaviin geenimutaatioihin vaikuttavia lääkkeitä. Arvellaan, että hoitojen kehittäminen otsalohkodementiaan olisi taudin voimakkaan geneettisyyden vuoksi helpompaa kuin Alzheimerin taudissa: geneettiseen syyhyn on helpompi puuttua. Hoitojen kehittämistä helpottaa myös se, että otsalohkodementian tautiprosessi on todennäköisesti paljon nopeampi kuin Alzheimerissa, jossa tauti saattaa alkaa kehittyä jopa vuosikymmeniä ennen ensimmäisiä oireita.