Muutamia äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta jokainen meistä on tuntenut kipua. Kipu on hyvä asia sellaisena, joksi se on tarkoitettu: äärimmäisen tärkeäksi elimistöä varoittavaksi viestiksi, joka opettaa meitä lapsuudesta lähtien välttämään vaarallisia asioita. Pitkittyessään kivun vaaralta varoittava merkitys vähenee ja sen aiheuttama kärsimyksellinen osa lisääntyy.
Kivun kokemus syntyy aivoissa, se on aina yksilöllinen ja sitä on vaikea mitata objektiivisesti. Nosiseptiota, vaurioviestiä, jota aivot eivät ole käsitelleet, voi sitä vastoin mitata erilaisin neurofysiologisin menetelmin. Joillakin on korkea kipukynnys, kun taas toiset saattavat pyörtyä vaikka pienestä neulanpistosta. Ihmisten erilainen kipukynnys ja kivun sieto on todettu muun muassa tutkimuksissa, joissa on selvitetty kuuman ja kylmän ärsykkeen aiheuttaman kivun eroja.
Kipukokemus saa yleensä alkunsa ulkoisesta mekaanisesta, kemiallisesta tai kylmä/lämpötilaärsykkeestä, joka ärsyttää kehon ääreisosien kipureseptoreita. Silloin kipureseptorit aktivoituvat ja kuljettavat kipuviestiä hermosäikeitä pitkin keskushermostoon asti. Varsinainen kipukokemus syntyy aivoissa verkostomaisena aivotoimintana. Kansainvälisen Kivuntutkimusyhdistyksen (IASP, International Association for the Study of Pain) tuoreen määritelmän mukaan ”Kipu on kudoksen vaurioitumiseen tai vaurioitumisen uhkaan liittyvä epämiellyttävä aistimus ja tunne-elämys tai tällaista muistuttava kokemus.”
Kipuun liittyy normaalistikin ahdistusta ja pelkoa, jotta sen evoluution kannalta tärkeä varoittava tehtävä toteutuu. Kivun pitkittyessä ahdistus ja pelko voivat kuitenkin estää kuntoutumista.
Ihmisen oma sisäinen (endogeeninen) kivunsäätelyjärjestelmä voi sekä vaimentaa että vahvistaa kipuviestiä. Hermoston kuljettaman kipuviestin lisäksi aikaisemmat kipukokemuksemme, tapamme käsitellä tietoa sekä tunteemme määrittelevät, miltä kipu meistä myöhemmin tuntuu, mitä sille pitäisi mielestämme tehdä ja mitä uskomme kivulle käyvän.
Jos esimerkiksi lasta on kohdeltu hammaslääkärissä ymmärtäväisesti ja kipua on lievitetty riittävästi, lähtee lapsi reippaasti seuraavallekin käynnille. Positiivisen vasteen (kipu lievittyy nytkin) odottaminen on yksi tekijä, joka aktivoi kivun jarrujärjestelmän. Vastaavasti hammaslääkäripelon juuret ovat huonoissa kokemuksissa. Huonojen kokemusten lisäksi puutteelliset ja ristiriitaiset tiedot lisäävät kipua ruokkivaa ahdistusta, mikä voimistaa kipuviestiä. Mielen rauhoittaminen on yksi kivunhoidossa käytetty kivunhallintakeino.
Kroonistuessaan kipu muuttuu sairauden kaltaiseksi tilaksi. Tämä kolmas kivun luokka, kudos- ja hermovauriokivun lisäksi, on määritelty nosiplastiseksi kivuksi. Sen voi ymmärtää tilaksi, joka johtuu hermoston kipukokemusta voimistavista plastisista muutoksista. Aivojen plastisuus liittyy hermoston kykyyn muokata itseään sekä toiminnallisesti että rakenteellisesti.
Kipu määritellään krooniseksi, kun se on kestänyt pidempään kuin kipua aiheuttavan sairauden tai vamman tyypillinen paranemisaika. Tämä aika määritellään tyypillisesti kolmeksi kuukaudeksi. Aivan kuten akuutissakin kivussa, kroonisen kivun hoito tähtää taustalla olevan sairauden tai vamman hoitoon. Siksi on tärkeää löytää kroonisen kivun taustalla oleva syy oireenmukaisen hoidon lisäksi.
Kroonisen kivun hoito on vaikeampaa kuin akuutin kivun. On olemassa paljon erilaisia kroonisia kiputiloja, joiden taustalla olevaa syytä ei tunneta ja jotka ovat erittäin vaikeahoitoisia. On myös kroonista kipua, jonka aiheuttaja tunnetaan, kuten hermovaurio eli neuropaattinen kipu. Sen syntymekanismit tunnetaan hyvin, mutta silti siihen ei vielä ole riittävän hyviä hoitokeinoja.
Aivokuvantamisen käyttämisestä kivun mittaamisessa on jonkin verran näyttöä, mutta käytännössä kivun määrä ja tyyppi arvioidaan aina potilaan kertoman perusteella. Täysin objektiivisia mittareita ei ole olemassa.
Kivun oireenmukaisia hoitoja ovat perinteiset kipulääkkeet ja erilaiset ei-lääkkeelliset kivunhoitomenetelmät. Yliopistollisten sairaaloiden yhteydessä toimivilla kipuklinikoilla puretaan kipuun liittyviä uskomuksia ja pelkoja sekä harjoitellaan rentoutumista. Kivun hyväksymiseen tähtäävässä terapiassa opetellaan pärjäämään kivun kanssa. Onnistumisen kannalta oleellista on myönteinen suhtautuminen terapiaan ja luottamus siihen, että kivun kanssa oppii elämään.
Mikäli muut hoitomenetelmät eivät tuota tulosta, voidaan neurokirurgian poliklinikalla arvioida, voiko potilas hyötyä kipustimulaattorista. Tätä arviota varten tarvitaan yleensä kivunhoitoon perehtyneen lääkärin lähete. Neurokirurginen kipustimulaattori on kehon sisään, tyypillisesti selkäydinkanavaan, kirurgisesti asennettava laite, jolla hermosoluja stimuloidaan sähkön avulla ja pyritään siten lievittämään kiputilaa. Näillä stimulaattoreilla hoidetaan vain vaikeita kiputiloja, joihin muut hoitomenetelmät eivät ole tehonneet. Tällaisia kiputiloja ovat esimerkiksi lannerangan välilevypullistuman tai kuluman aiheuttama hankala hermokiputila, monimuotoinen paikallinen kipuoireyhtymä (CRPS, complex regional pain syndrome) tai hermovamman jälkeinen kiputila.
Joitain kiputiloja voidaan lievittää myös kajoamattomilla stimulaattorihoidoilla, kuten ihon kautta annettavalla stimulaatiolla (TNS, transcutaneous nerve stimulation) tai aivokuoren magneettistimulaatiolla (TMS, transcranial magnetic stimulation).
Kivun nykyistä tehokkaammat hoitomenetelmät voidaan saavuttaa vain tutkimuksen avulla. Kivun syntymekanismien parempi ymmärtäminen on perusedellytys uusien kivunhoitomenetelmien kehittämiselle.
Suomessa kipua tutkitaan muun muassa Helsingin yliopistollisen keskussairaalan (HYKS) Kipuklinikalla ja HUS Neurokeskuksessa yhteistyössä Aalto-yliopiston kanssa. Turun yliopistossa on aktiivinen kivun kliinisen neurofysiologian tutkimuksen yksikkö ja Itä-Suomen yliopistossa tehdään kivun epidemiologista tutkimusta. Oulun yliopistossa tutkitaan muun muassa tuki-ja liikuntaelimistön sairauksiin liittyviä kipuja.
HUS Neurokeskuksessa ja Aalto-yliopistossa kipua on tutkittu aivokuvantamismenetelmillä eli ihmisen aivotoimintaa mittaamalla. Aivotoimintaa voidaan mitata epäsuorasti, veren happeutumiseen liittyvän sähköisen signaalin välityksellä toiminnallisella magneettikuvauksella (fMRI). Magnetoenkefalografialla (MEG) voidaan puolestaan suoraan mitata hermosolujen sähköistä toimintaa. Erityisen kiinnostuksen kohteena viime aikoina on ollut levonaikaisen aivotoiminnan mittaaminen eri aivokuvantamismenetelmillä. Tulevaisuudessa aivokuvantamisen avulla pyritään paremmin ymmärtämään kipuun liittyviä keskushermosto- ja aivomekanismeja ja luokittelemaan kroonisia kiputiloja. Tavoitteena on parempien kivunhoitomenetelmien kehitys ja juuri kullekin potilaalle parhaiten soveltuvan hoidon valinta.
HYKS Kipuklinikalla tutkitaan kivun ja unen välistä yhteyttä. Unen puutteen on osoitettu lisäävän kipuherkkyyttä terveilläkin henkilöillä, joilla ei ole mitään pitkäaikaista kiputilaa. Unen eri vaiheet vaikuttavat kipukokemukseen eri mekanismien välityksellä.
Pitkäaikaisen uniongelman yksi mahdollinen uusi havaittu vaikutus saattaisi liittyä aivojen glymfaattiseen järjestelmään. Oletuksena on, että jos tämä järjestelmä ei toimi syvän univaiheen lyhentyessä tai heikentyessä, kerääntyy aivoihin kuona-aineita, jotka edistävät aivojen hermokudoksen tulehdusreaktiota. Se taas voi pidemmällä aikavälillä lisätä kipua. Unen ja kivun vuorovaikutus on osoitettu. Glymfaattisen järjestelmän osalta ollaan kuitenkin vielä oletusten asteella.
Helsingin yliopiston kipulääketieteen professori, anestesiologian erikoislääkäri ja HYKS Kipuklinikan ylilääkäri Eija Kalso.
LT, neurokirurgian erikoislääkäri Nuutti Vartiainen, HUS Helsingin yliopistollinen sairaala.
