Paula Mäkipelto Alzheimer-kuukauden puolesta
Muistisairauden edetessä ei ole enää yhteisiä, jaettuja muistoja.
Ei hyvässä eikä pahassa.
On vain häthätää kokoon kursittuja paikkailtuja muistikuvia, repaleisia kuvia jostain jota joskus oli tai sitten se ei edes tapahtunut.
Ei ole toista puolta, enää ei ole.
On kannatettava itse ne asiat jotka haluaa säilyttää.
Raskas taakka- ja toisaalta ainutkertainen tilaisuus jättää sivuun se mitä ei enää halua katsella.
Ja jotta sen kaiken jaksaa on laitettava muistiin, painettava mieleen tästä ajasta niitä toisenlaisiakin tapahtumia, hetkiä.
Vielä vuosi sitten vanhemmillani oli iäkäs koira.
Me kävelemme äidin kanssa vieretysten lapsuuteni kotikatua, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin.
On koleaa, synkkääkin. Kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Äidille oli tärkeää varustaa koira ulkoilmaan lämpimin tossuin.
Parin metrin välein äiti kysyy ”onko koiran töppöset tallessa?” ja lähes yhtä usein minä kiinnitin, mielessäni huokaisten, yhden niistä uudelleen tarranauhalla.
Juuri ennen kotiin palaamista äiti pysähtyy, on hetken hiljaa ja sitten kysyy ”no mutta onko koira tallella?” ja hymyilee tavalla jota en ole nähnyt kuukausiin.
Vastaan että se vasta olisikin jos lenkillä kulkisi hihna perässä ilman koiraa ja äiti nauraa ääneen.
”Sitten olisi kyllä aika päästä hoitoon, silloin voisi myöntää että muisti on mennyt” äiti nauraa vedet silmissä.
Kotiovella, minuutin päästä, hän katsoo minua jälleen vakavin kasvoin ja kysyy ”onko töppöset vielä tallessa?”
”On äiti, kyllä ne on” minä vastaan ja pyyhin vaivihkaa kyyneleen lapaseni syrjään.
Tuolloin, vuosi sitten, äiti ei vielä halunnut hyväksyä sairastumistaan. Piti diagnoosia valheellisena ja vääränä, ei kokenut tarvitsevansa lääkkeitä tai apua.
Vuoden kuluessa sairaus on edennyt siihen pisteeseen ettei äiti enää vastustele, on jollain tasolla hyväksynyt asian. Tai sitten ei vain muista enää laittaa kampoihin.
Ja aina, joissain hetkissä, sieltä kaiken takaa näkyy pilkahdus entisestä.
Äidistä joka joskus oli.
