Iiro Viinasella on kova pää ja Parkinson – mökkikirjan käsialasta näkee taudin kehityksen 10 vuotta ennen diagnoosia 

”En ollut koskaan kuullutkaan Parkinsonin taudista.”

Vuonna 2000, juuri diagnoosin saanut Iiro Viinanen kuunteli lääkärin selitystä taudista, joka hänellä nyt oli. Miltä se tuntui? ”Ei siinä mitään,” on yksiselitteinen vastaus.

25 vuotta myöhemmin kahvipöydässä Viinanen, 80, nauraa vanhoille muistoille niin, että ikenet puuttuvien hampaiden kohdalla loistavat. Silmissä on yhä tuima katse, josta hänet tunnetaan. Vieressä seisoo uskollinen rollaattori.

Iiro Viinanen oli Suomen valtiovarainministeri Suomen historian pahimman laman aikaan, vuosina 1991–1996. Viinanen muistelee aikoja, jolloin hän kiersi ympäri maailmaa hakemassa lainaa, jotta Suomi saataisiin pelastettua. “Japaniin lähdettiin hakemaan kymmentä miljardia”, Viinanen sanoo. Japanilaiset tiesivät, että Suomi tulee maksamaan velkansa takaisin.

“Sanansa on pidettävä. Se on kaiken A ja O.”

Enää ei kiinnosta maailmanpolitiikka, vaikka Viinanen mainitsee, että taloudellinen tilanne on todella vakava. Nykyään määrätietoisuus kohdistuu rappusten nousuun, kirjan lukemiseen tai yrityksiin päästä sienimetsälle vielä edes kerran.

Mökkikirja paljastaa Parkinsonin kehityksen jo ennen diagnoosia

Viinasen ensimmäiset Parkinsonin oireet alkoivat ilmestyä jo vauhdikkaina ministerivuosina. Ensimmäinen niistä oli hajuaistin häviäminen. Pian olkapäätä alkoi särkemään. Tuttava huomautti eräänä päivänä, että Viinasen toinen käsi roikkuu velttona. Elettiin vuotta -95, ja Viinanen toimi ministerinä Lipposen ensimmäisessä hallituksessa.

Eräänä päivänä Viinasen sihteeri tuli kysymään häneltä kesken päivätorkkujen, mitä hänen kirjoittamansa teksti oikein tarkoittaa. ”Sihteeri ei ollut enää pitkään aikaan saanut mitään selvää siitä, mitä olin kirjoittanut. Suurennuslasilla piti kuulemma katsoa.”

Vasta vuonna 2000 Viinanen meni lääkärin tutkimuksiin. “Iiro oli kovin närkästynyt, kun lääkäri kyseli kummallisia asioita”, Pirjo-vaimo täydentää tarinaa. Piti mennä vielä toiselle lääkärille, jotta diagnoosi saatiin varmistettua. 

“Se on Parkinson. Se oli kahdeskymmenes helmikuuta vuonna 2000.” 

Viinanen epäilee, että Parkinson oli ollut hänellä kymmenen vuotta ennen kuin se diagnosoitiin. Tämä tarkoittaa, että kun hän kiersi maailmalla pyytäen lainaa Suomelle ja oli historiallisen kriisin polttopisteessä, Parkinsonin tauti oli alkanut jo tehdä tuhojaan Viinasen aivoissa. 

“Näin jälkeenpäin ollaan huomattu, että mökkikirjan muistiinpanoissa alkoi käsiala heikkenemään vuosi vuodelta 90-luvulta lähtien. Ei sitä silloin tajunnut”, Pirjo muistelee. 

Lääkkeet antavat lyhyen toimintaikkunan 

Diagnoosin jälkeen Parkinson ei aluksi haitannut normaalia elämää, ja lääkkeillä oireet pysyivät hallinnassa. Pian oireita alkoi ilmaantua hyppäyksittäin yhä enemmän. “Aina tulee jotain lisää,” huokaisee Viinanen. 

Lääkehoito antaa pienen toimintaikkunan, joka kestää noin 2,5 tuntia. 

Toisenlaisiin hoitoihin hän ei pääse korkean iän takia, mutta se on ollut myös oma päätös. 

“Kuolema korjaa pois”, Viinanen toteaa ykskantaan. 

Tärkeä omahoito Viinaselle on aina ollut liikunta. Hän muistelee, että jopa ministeriaikoina joinain vuosina kertyi 1000 hiihtokilometriä vuodessa. 

“Se oli ennen se. Ei niillä päivämäärillä niin väliä”, Pirjo-vaimo toppuuttelee, mutta Viinanen on jo lähtenyt rollaattorillaan hakemaan 90-luvun hiihtomerkintöjään.  

Vielä edelliskesänä pariskunta kiersi lenkillään läheisen niemenkärjen, mutta nyt jalat kantavat vain 500 tai 600 metriä. Päivittäin Viinanen kuitenkin kulkee määrätietoisesti rappuset ylös ylimmän kerroksen asuntoonsa – kolme kertaa. 

Pirjo sanoo, että joskus hänen miehensä ei tunnu muistavan olevansa sairas: “Päivittäin on sellaisia tilanteita, että pää ja kädet menevät, mutta jalat eivät pysy perässä.” 

Tutkimukseen panostamisessa on kyse halusta rahoittaa 

Parkinsonin taudissa aivoissa olevat hermosolut hitaasti tuhoutuvat. Välittäjäaine dopamiinia tuottavien hermosolujen menetyksen seurauksena alkaa ilmetä oireita, kuten lepovapinaa, lihasjäykkyyttä ja hitautta. Parkinsonin tautiin on oireita lievittäviä hoitoja, mutta itse tautia hidastavaa tai estävää hoitoa ei ole. 

Tutkijat yrittävät kiivaasti päästä tautimekanismien jäljille, ja edistystä on jo näkyvissä horisontissa esimerkiksi taudin aikaisemmassa diagnosoinnissa. Uskooko Viinanen, että Parkinsonin tautiin voi joku päivä löytyä hoitokeinot? 

“Olisipa minulle hoitokeino”, hän nauraa. “Mutta tuleville sukupolville ne varmasti ovat”, toteaa Pirjo-vaimo vierestä. 

Viinanen vertaa panostusta tutkimukseen samaan kuin päätökseen panostaa korkean tason teknologiavientiin. “Kyse on halusta rahoittaa”, hän toteaa ykskantaan. “Ja politiikkoja ei kiinnosta, se on ongelma.” 

“Nämä ovat tuntemattomia asioita. Jos tuttavapiirissä on joku, niin silloin ehkä kiinnostaa.” 

Kova kaipuu metsään 

Entisestä elämästään eniten Viinasella on ikävä harrastuksia: metsästystä, uintia, marjastamista, golfia, hiihtoa. 

“Menisin mielelläni metsään”, hän huokaisee. 

Epätasaisen maaston takia se on kuitenkin entistä hankalampaa. Viinasen päättäväisyydellä kuitenkin metsään on aina välillä mentävä. Viime vuonna Lapissa hän lähti yksin kukkulan päälle katsomaan mustatorvisieniä, sillä aikaa kun Pirjo laittoi ruokaa. Miestä ei kuulunut takaisin. 

Sieltä hän löytyi, mutta ilman rollaattoria. Viinanen oli joutunut kiperään tilanteeseen kurkotellessaan ojassa olevia sieniä, kun rollaattori oli lähtenyt rymisemään jyrkkään alamäkeen. Onneksi hän oli päästänyt irti ennen kuin se tempautui mukaan. 

“Kaikennäköisiä seikkailuja vieläkin”, hymisee Pirjo. 

Viinanen on jo alkanut Pirjon tarinoidessa piirtämään vieressä olevalle ruutupaperille nelitassuista kävelykeppiä, jonka avulla hän pääsisi metsään. “Tää on pirun hyvä”, hän sanoo selittäessään, miten keppi toimii. 

Vaimo vaikuttaa skeptiseltä. 

“Kyllä siitä vähän tulee aina erimielisyyttä, kun hänen päässään hän vielä menisi niin kuin ennenkin. Kova pää hänellä on.”

Nykyään virkistysmatkat kohdistuvat lähinnä Puuiloon tai Prismaan. “Hän menee pyörätuolilla omia aikojaan, että minä voin sitten mennä rauhassa ruokaostoksille sillä aikaa,” sanoo Pirjo. 

Turha murheita tulevasta kantaa 

Pelottaako Viinasta se, mitä tapahtuu seuraavaksi? 

“Ei, en mä murheita kanna,” on yksiselitteinen vastaus. “En mä sille mitään mahda,” hän jatkaa. 

Syvää filosofista pohdintaa tauti ei ole tuonut mukanaan. Hetken päästä hän kuitenkin jatkaa: “Kyllä mä sitä joskus mietin. Mitä vaimolle ja lapsille käy.” 

Elämä kulkee juuri nyt päivä kerrallaan. Viinanen sanoo, että arjessa kaikkein suurin ilo on ystävät. 

“Ystävät on kaiken A ja O.” 

Aikanaan ystäväporukan kanssa käytiin Lapissa poimimassa korvasieniä juuri ennen juhannusta. Metsässä saattoi porukalla hujahtaa kahdeksan tuntiakin, ja korvasieniä kerättiin “ihan hirveät määrät.” 

Hän mainitsee uudelleen mahdollisuuden kehittää nelitassuisen kepin, jotta vielä ehkä pääsisi sienestämään. 

“Meille tulee näitä erimielisyyksiä vähän aina, että mitä voi tehdä ja mitä ei,” Pirjo toppuuttelee. 

Lopuksi Viinanen antaa hänestä kirjoitetun kirjan muistoksi, jonka sisältö saattaa olla ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. 

“Siinä ei ole mitään lirkutteluja siinä kirjassa. Täyttä asiaa,” hän sanoo nauraen. 

Vaikuttaa juuri sellaiselta kuin Viinanenkin on, jota edes 25-vuotinen Parkinson-matka ei ole onnistunut viemään pois.