Uusi tutkimus valaisee ympäristötekijöiden vaikutusta ADHD:n puhkeamisriskiin

ADHD on monitekijäinen neuropsykiatrinen aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, jonka puhkeamiseen vaikuttavat geenien lisäksi erilaiset ympäristötekijät. Erityisesti raskaudenaika ja varhaislapsuus ovat kriittisiä ajanjaksoja lapsen ADHD-riskin kannalta. Tutkimuksen avulla tulevaisuudessa ADHD voidaan mahdollisesti diagnosoida huomattavasti nykyistä helpommin, ja sitä voidaan ennaltaehkäistä paremmin. Lääketieteen tohtori ja lääketieteen lisensiaatti Jandeh Jallow Oulun yliopistosta pureutui aiheeseen uudessa tutkimuksessaan, joka on saanut rahoitusta Aivosäätiöltä.

Jallow’n tutkimuksessa seurattiin Pohjois-Suomen vuoden 1986 syntymäkohorttia, ja se on yksi Suomen edustavimmista ADHD-tutkimuksista. Tutkimus julkaistiin kultaisena hetkenä, kun THL oli juuri julkaissut uudet luvut ADHD:n yleisyydestä Suomessa: joka kymmenennellä esiteini-ikäisellä pojalla oli ADHD-lääkitys, ja Itä-Suomessa loppuvuonna syntyneistä yli 20 prosentilla. Määrät huimaavat ja saavat miettimään, mistä on oikein kyse ja mitä voimme asialle tehdä?

Tunnetut ja vähemmän tunnetut ympäristötekijät

Jopa 70 prosentille ADHD-riskistä, geeneillemme, emme mahda mitään. Kuitenkin jopa 30 prosentille mahdamme – ja se on aika paljon. ”Yleensä lapsi saa jonkun verran altistavia geenejä ja vielä ympäristöriskitekijöitä siihen päälle. Sitten se kuorma kasvaa sen verran isoksi, että ADHD saattaa puhjeta”, Jallow kertoo.

ADHD:n oireita ovat tarkkaamattomuus, yliaktiivisuus ja impulsiivisuus. Se on neurokehityksellinen häiriö, jonka kehittyminen tapahtuu raskauden aikana aivoissa sekä varhaislapsuuden aikana. Sen puhkeamiseen vaikuttavia tunnettuja riskitekijöitä ovat äidin raskaudenaikainen tupakointi, alkoholin käyttö ja tiettyjen masennuslääkkeiden käyttö. Myös keskosena syntyminen ja pieni syntymäpaino on jo aiemmissa tutkimuksissa yhdistetty ADHD-riskiin.

Jallow’n uudessa tutkimuksessa selvisi, että äidin raskaudenaikainen stressi saattaa lisätä lapsen riskiä sairastua ADHD:hen sekä se, jos lapsi syntyy ei-toivottuna. Myös lyhyt imetyksen kesto voi kasvattaa riskiä. Jallow kuitenkin muistuttaa, että ADHD:n puhkeamiseen vaikuttavat monet tekijät, ja kukin yksittäinen riski on todennäköisesti osa erinäistä vuorovaikutusten ketjua.

Myös erilaiset psykososiaaliset riskitekijät, etenkin perheympäristö, ovat äärimmäisen tärkeitä lapsen kehityksessä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että lapsena negatiivinen perheympäristö tai traumaattiset tapahtumat saattavat altistaa ADHD:lle. ”Perheympäristöllä on valtava vaikutus ADHD:n lisäksi myös mielenterveys- ja käyttäytymishäiriöiden riskiin”, Jallow painottaa.

Persoonallisuuspiirteet työkaluina diagnostiikkaan

Jallow’n tutkimuksessa selvisi myös kiinnostava yhteys lapsen persoonallisuuspiirteiden ja ADHD-riskin välillä. Persoonamme koostuu geenien sääntelemästä temperamentista sekä luonteenpiirteistä, joita myös ympäristö muovaa. Lapsilla, jotka olivat elämyshakuisempia kuin toiset ja samalla vähemmän sinnikkäitä, itseohjautuvia ja yhteistyöhaluisia, on suurempi todennäköisyys sairastua ADHD:hen.

Löydöt tarjoavat kipeästi kaivattuja lisätyökaluja diagnostiikkaan. Niiden avulla pystytään kartoittamaan näkyvien oireiden lisäksi taustalla vaikuttavia tekijöitä: lapsen persoonallisuuspiirteitä ja äidin raskaudenaikaisia tekijöitä, jotka voivat auttaa oikean diagnoosin löytämisessä. Persoonallisuustekijät saattavat auttaa myös ADHD:n geneettisessä tutkimuksessa, sillä kummatkin ovat geenien säätelemiä.

Diagnostiikan parantuminen on ensiarvoisen tärkeää: kun diagnostiikka paranee, pystytään ADHD-yksilöt havaitsemaan aikaisemmin ja varmistamaan, että nämä saavat kohdennetut, oikea-aikaiset hoidot.

Sosiaalisesti hyväksytty diagnoosi

Räjähdysmäinen kasvu ADHD-diagnooseissa Suomessa johtuu Jallow’n mukaan ainakin osittain juuri diagnosoinnin haasteista. Mitkään muut paikkakuntaiset erot eivät hänen mukaansa selitä näin suurta eroa. ”Osaavatko lääkärit erottaa ADHD:n muista samankaltaisesti oireilevista psykiatrisista häiriöistä, kuten masennuksesta, ahdistuneisuudesta tai käytöshäiriöistä? Tai siitä, että lapsen perheympäristössä on haasteita?”

Tilanne on muuttunut rajusti viime vuosina: vielä 15 vuotta sitten ADHD oli voimakkaasti alidiagnosoitu. Nykyään ihmiset hakeutuvat myös helpommin tutkimuksiin, jopa siinä määrin, että kaikkea tarkkaamattomuutta epäillään ADHD:ksi, myös aikuisilla.

”Tällä hetkellähän ADHD-diagnostiikka on kuin veteen piirretty viiva”, Jallow kertoo. ”Monet ajattelevat heidän oireidensa olevan ADHD:ta, koska se on niin sosiaalisesti hyväksyttävää.”

Eikä se ole ihme. Sosiaalisessa mediassa vilkkuu ADHD-ennusmerkkejä, ja sille ovat antaneet kasvot niin julkisuuden henkilöt kuin tavalliset ihmisetkin. ”Myös moni vanhempi mieluummin haluaa, että heidän lapsellaan on ADHD eikä esimerkiksi käytöshäiriö tai persoonallisuushäiriö”, kertoo Jallow. ”Kuitenkin ADHD-diagnoosi voidaan antaa vasta, jos mikään muu sairaus tai häiriö ei selitä käyttäytymistä.”

Digitalisoitunut maailma, liikunnan puute ja uniongelmat

ADHD-oireiden yleistymisen syiksi usein esitetään kasvanutta medikalisaatiota, digimedian kasvua, kännyköitä, liikunnan vähentymistä ja uniongelmia. Näiden asioiden takia saattaa toki esiintyä yliaktiivisuutta tai tarkkaamattomuuden ongelmia, mutta kaiken leimaaminen ADHD:ksi on Jallow’n mielestä ongelmallista.

Hän nostaa esille sen, miten tutkimuksen mukaan nuoret eivät pysty keskittymään elokuvaan ilman, että heillä on kännykkä kädessä. ”Kertooko se siitä, että on ADHD vai siitä, että aivot ovat tottuneet siihen jatkuvaan ärsyketulvaan, mikä sieltä kännykästä tulee?”

Puhelimella näpertämisen ei ole toistaiseksi todistettu voivan puhkaista ADHD:ta. ”ADHD on neurokehityksellinen häiriö, joka tapahtuu jo raskauden aikana aivoissa sekä varhaislapsuudessa. Se on aika pieni määrä, miten pystyy omaan riskiin vaikuttamaan,” Jallow muistuttaa. Sen myöhemmällä iällä puhkeamisen mahdollisuutta ei kuitenkaan ole täysin poissuljettu.

Aina myöskään taustalla vaikuttava ADHD ei ole näkyvä jokapäiväisessä elämässä. Se saattaa olla remissiossa, eli ei-oireileva, tai ihminen on voinut oppia uusia käyttäytymistapoja, jolloin oireiden voimakkuus on vähentynyt.

Jallow’lla on lohdun sana itsestään huolestuneille aikuisille: ”Jos aina ei jaksa, ei saa pyykkejä laitettua tai siivottua, se ei välttämättä kerro ADHD:stä. Kaiken takana ajatellaan olevan joku diagnoosi tai häiriö nykyään.”

Tulevaisuudessa tarkempaa tunnistamista ja lääkkeettömiä hoitoja

“Veikkaan, että tulevaisuudentutkimus tähtää löytämään juuri ne geenit, jotka vaikuttavat ADHD:n puhkeamiseen,” Jallow arvelee. Myös epigenetiikka, eli se miten geenit kytkeytyvät päälle ja pois päältä, saattaa valottaa lisää ADHD:n ilmentymistä.

Diagnostiikan parantamiseksi on jo otettu lupaavia harppauksia: australialaistutkimus havaitsi, että ADHD-lapsilla oli enemmän sähköistä aktiviteettia verkkokalvoilla. “Ehkä tulevaisuudessa ADHD tsekataan silmistä?” pohtii Jallow. Silmien lisäksi aivokuvantamisen avulla voidaan mahdollisesti tulevaisuudessa havaita poikkeavuuksia aivoissa.

Ottaen huomioon ADHD-lääkityksen ongelmallisuuden, Jallow epäilee, että tulevaisuudessa lääkkeettömät hoitomuodot yleistyvät. Aivosäätiö on aiemmin tukenut Suomessa kehitetyn ADHD:n hoitoon ja diagnostiikkaan tarkoitetun virtuaalipelin tutkimusta. Myös sähköhoitoa on povattu yhdeksi hoitomuodoksi, joka on jo käytössä masennuksen hoidossa.

Saadaksemme ADHD:n huolestuttavat nousukäyrät hallintaan, tutkijoiden työn tukeminen on ensiarvoisen tärkeää. Jallow’lle säätiörahoitus on merkinnyt mahdollisuutta tehdä tutkimusta opiskeluiden ohella. Hän kannustaa kaikkia tukemaan lasten neuropsykiatrian tutkimusta, jotta ADHD:ta voidaan tutkia jatkossakin: “Etenkin, koska aihe on erittäin ajankohtainen lasten ja nuorten elämänlaadun parantamiseksi ja tulevaisuuden mahdollisuuksien turvaamiseksi.”